inkerin-
suomalaisten etujärjestö

"Inkerin Liitto"

TUTUSTU

Kartta
Historia
Symbolit

Inkerin
Liiton:

Perustiedot
Paikallisjarjestöt
Ilmoitukset

INKERIIN

Uutisia Inkeristä 10/07:

Mietteitä suurterrorista

Vanhustenpäivä Liteinillä

Inkerin päivän kansanjuhlat urheilun merkeissä

Mitä Siperia opettaa

Maailmankongressi valmistellaan

Huumoria, esiintymisloistoa ja musiikkia:
Karjalan kansallisen teatterin Liperiadi ihastutti pietarilaisia

Nizhni Novgorodin kuulumisia

Merkittävä suomalais-ugrilainen tilaisuus Pietarissa

Yhden rivin uutiset

Ajankohtaista inkeriläistä

Uutiskolumnistin kannanotto

Mietteitä suurterrorista

5. elokuuta 1937 NKVD (Neuvostoliiton sen aikainen sisäasiainministeriö) on alkanut panna toimeen käskyn nro 00447 «entisten kulakkien, aktiivisten neuvostovastaisten sekä rikollisten massarankaisemisesta». Salaisessa käskyssä mm. mainittiin, montako tuhatta ihmistä kussakin NL:n alueella pitää a) teloittaa b) vangittaa 8-10 vuodeksi GULAGin leireille. Yhteensä pitäisi käyttää rankaisutoimeenpiteet 269 tuhatta ihmistä vastaan. Valtion budjetista Stalin myönsi veriseen kampanjaan 75 miljoonaa ruplaa. Toimien «stahanovilaisilla menetelmillä» elokuusta 1937 marras-kuuhun 1938 NKVD pidätti yli 1,5 miljoonaa ihmistä, joista yli 681 tuhatta murahttiin.

Tämä ei ollut ensimmäinen, eikä viimeinen massarankaisukampanja Stalinin vainovuosina. Miksi nimenomaan vuosista 37-38 puhutaan kaikkien eniten, miksi juuri niistä on säilynyt muisti joka inkeriläisperheessä?

Minusta syitä on kaksi. Toinen on se, että massarankaisukampanja 37-38 oli avoin suurterrori. Valtaapitäjät eivät peittäneet tekojansa vaan onnistuivat saamaan miljoonia kaduilla ja kokouksissa mielenosoittaneita mukaan tuomitsemaan innolla «kansanvihollisia». Näin koko kansa jakautui kahteen, niihin, jotka vangittiin ja niihin, jotka ilmiantoivat, vaativat kuolemantuomiota, vangittivat ja vartoivat vankeja. Oletteko te joskus ajatelleet, että nykyäänkin Venäjällä puolet kansalaisista ovat NKVD:n ja GULAGin pyssymiesten ja puolet GULAGin vankien jälkeläisiä. Pystyvätkö nämä pääsemään sopuun joskus?

Toinen syy on se, että vuosien 1937-38 terrori oli laajamittainen ja erittäin väkivaltainen. Kidutusten käyttö kuulustelussa virallisesti sallittiin vuodesta 1937 alkaen ja siitä koko kansa tiesi. Kokonaisia taloja, katuja, kyliä pidätettiin. Tuomittiin kaikki yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta – talonpojasta marsalkkaan ja lukutaidottomasta burjatista VKP(b):n politbyron jäseneen. Tarkoituksena oli johtaa yhteiskunta shokkiin, rikkoa ihmiset henkisesti, jotta kenelläkään ei olisi edes ajatusta kapinoida Stalinin valtaa vastaan. Tämä tavoite oli saavutettu, Stalinin yksinvaltius pysyi horjumattomana hänen kuolemaansa saakka.

Joidenkin tietojen mukaan vuonna 37-38 Venäjällä pidätettiin noin 13 tuhatta suomalaista, tässä joukossa oli erittäin paljon Suomen punikkeja ja amerikan-suomalaisia, inkerinsuomalaisia ehkä 8 tuhatta. 3-5 tuhatta inkerinsuomalaista silloin teloitettiin, monet teloitettiin Levassovan autiolla Pietarin pohjoispuolella, jossa uhrien muistoksi on pystytetty graniittimuistomerkki. Syyttömien uhrien täsmällisiä lukuja ei tiedetä tähän päivään asti.

Näinä vuosina tapahtuneista pahinta inkerinsuomalaisille oli se, että silloin pantiin kiinni kaikki suomenkieliset laitokset (kirkot, lehdet, teatteri yms.). Suomenkieliset oppilaitokset siirrettiin venäjänkieliseen opetukseen. Murhattiin tai vangittiin koko papisto, tuhottiin melkein koko kansamme sivistynyt luokka. Senaikaisessa Neuvostoliitossa oli hengenvaarallista olla suomalaisena.

Inkerinsuomalaisten murheet eivät päättyneet noihin vuosiin. Sitten oli karkoitus Siperiaan maaliskuussa 1942, «erikoisasutus» Suomesta palanneille Keski-Venäjällä, asumisen kielto Leningradissa ja Leningradin alueella v. 1947 jne. Oikeus palaamaan kotikyliin saatiin vasta Stalinin kuoleman jälkeen, kansan virallinen rehabilitaatio tuli vuonna 1993. Kipu inkerinsuomalaisten sielussa ei ole parannut vieläkään.

Vanhustenpäivä Liteinillä

Lokakuun alussa Venäjällä vietetään vanhusten päivä. Liteinin palvelupisteessä (johtaja Nina Nizova) tänä syksynä sitä juhlittiin 2. lokakuuta. Sali oli täynnä päivän sankareita, komeasti puettuina he istuivat pöytien ääressä. Onnittelut lausuivat IL:n Pietarin osaston puheenjohtaja Wladimir Kokko ja Kolppanan seurakunnan kirkkoherra rovasti Arvo Soittu. Pastori Soitulla on tullut tavaksi käydä tässä palvelulaitoksessa usein pitämässä seuroja.

Juhlat jatkuivat suomaisten «nuoruuden laulujen» laulamisella, sitten nautettiin pöydän antimista ja katsottiin yhdessä Inkerinsuomalaiset: kohtalon valinta dokumenttifilmi. Dokumentti liikutti kakkia ja herätti läsnäolijoiden muistelmia, vanhuksillahan on aina paljon kerrottavaa.

Inkerin päivän kansanjuhlat urheilun merkeissä

Inkerin päivää, joka tänä vuonna osui perjantaihin, Inkerin Liitossa juhlittiin perinteiseen tapaan Toksovan kirkon tontilla lauantaina 6. lokakuuta. Kello 12 kirkon pihaan kokoontui noin 80 hengen juhlaväki. Virallisten tervehdyspuheiden jälkeen kaikki (!) osallistuivat saappaanheittokilpailuun, joka järjestettiin 6 eri sarjassa. Kun kilpailu oli kesken kirkon luokse isoilla autoilla saapui hääpari vieraineen. Sulhanen ja morsian innostuivat saappaanheittoon heti ja ensimmaisen kerran elämässäni näin kuinka saapas heitetään hääpuvuissa. Hääpari siirtyi sitten kirkkoon ja pastori Eero Kuukauppi hoiti vihkimistehtävänsä.

Hääpari innostui saappaanheittoon.

Inkerin päivän juhlimiset taas siirtyivät seurakuntataloon. Siellä tarjottiin kahvia ja laulettiin Pietarin kuoron yhdessä. Kuoron johtaja Olga Konkova kertoi inkerinsuomalaisten syysjuhlista ja kansanperinteistä. Musiikki nostatti juhlaväen mieltä niin, että moni ryhtyi tanssimaan pihalla. Sanotaan, että jotkut nuoret puheenjohtaja Kirjasen kanssa kävivät vielä illalla uimassa (ilman lämpötila oli 8 astetta), mutta voiko se olla totta?

Samana päivänä Rampoon (ven. Lomonossovin) kaupunginpäivän juhlissa pidettiin myös IL:n aktiivi Kostja Uljanotshkinin järjestämä urheilupäivä. Sen ohjelmassa oli saappaanheitto, kyykkä ja futis.

Inkerinsuomalaisten Pietarin kuoro laulaa Toksovan seurakuntatalolla.

Inkerinsuomalaisten elämänkertoja

Sukujuurien tuntemus innostaa Tatjana Kozhuhovaa runoilemaan

Mitä Siperia opettaa

Siperia opettaa, sanotaan Suomessa. Mutta mitä se oikein opettaa, muita paremmin tietää Siperiassa syntynyt inkerinsuomalainen Tatjana Viljamintytär Kozhuhova (o.s. Räikkönen).

Tatjanan isä Viljam Räikkönen on Toksovan Kuismalasta kotoisin. Ennen sotaa hän pääsi opeskelemaan välskäriopistoon Leningradiin. Helmikuussa 1942 nälkätautinen 16-vuotias opiskelija evakuoitiin Siperiaan. Siellä hänet otettiin töihin sotasairaalaan. Yli 50 vuotta Viljam Räikkönen teki töitä sairaaloissa pelastaen ihmisiä ja hoidellen sairaita. Siperiassa hän perusti perheensä, siellä Krasnojarskin alueeen Tjuhtetski piirin Krasinkan kylässä vuonna 1953 Tatjana on syntynyt.

Sisarusten kanssa – Tatjanalla on yksi isoveli ja kaksi siskoa – käytiin kalastamassa Tshindat-joella, autettiin vanhempia hoitamaan lehmää ja ylläpitämään kasvimaata. Kuuloisa Siperian hurma ei kiertänyt Tatjanaa, tänäkin päivänä hän muistelee kotikonnun pikku joen kirkasta vettä, rajatonta taigaa, siperialaisten avoimuutta, vilpittömyyttä ja rauhallisuutta. Muistelee hän myös sitä, että suomalaisia Siperiassa pidettiin kuitenkin muukalaisina, hän ihmettelee, kuinka helppoa oli kerran ujon Tatjanan jutella eräiden kaksoispoikien kanssa, myöhemmin kävi ilmi, että hekin olivat suomalaisia.

Siperian kylässä Tatjana Räikkönen kävi koulua ja sen jälkeen pääsi Krasnojarskin opettajakorkea-kouluun. Vuonna 1974 hän valmistui matematiikan opettajaksi. Seuraavana vuonna hän meni naimisiin Viktor Kozhuhovin kanssa, johon on tutustunut vuoristokiipeilyretkeillä.

Äkkiä sähköinsinööri Kozhuhov sai työpaikan Neuvostoliiton avaruuslentoken-tältä Baikonurista ja perhe muutti Keski-Kazahstaniin. 15 vuotta Tatjana opetti matikkaa paikallisessa koulussa.

Baikonurissa perheeseen on syntynyt kolme lasta. Siellä Baikonurissa eräältä dosentti Kirjasen entiseltä opiskelijalta hän sai kuulla ensimmäistä kertaa inkeriläistyöstä ja Inkerin Liitosta. Ajatus palaamisesta koti-Inkeriin tuli mieleen.

Tähän oikeaan paluumuuttoon silloin vakavasti uskottiin myös Inkerin Liitossa, Tatjanan perhettä yritettiin auttaa palaamaan kotikonnuille. Asiassa ei onnistuttu hyvin. Kuismalan viranomaiset eivät suostuneet maatontin myöntämiseen ja Kozhuhovit eivät päässeet esi-isien kotikylään. Vuonna 1992 Tatjana perheineen pääsi asumaan Leningradin alueen Käkisalmen piirin Plodovojeen (suom. Pyhäjärvelle). Opettajan oli helppo saada työtä lähikoulusta, Viktorista on tullut kylän pääsähkömies. Tatjanan vanhemmat muuttivat v. 2001 Turkuun, sillon iäkkään pariskunnan oli jo vaikea selviytyä lasten avutta Siperiassa.

Kun Tatjana käy Turussa vanhempiensa kylässä hän selvästi viihtyy Suomessa. Jopa suomen kielensä siellä sujuu kohtuullisesti, vaikkei hän pidä itseään kielitaitoisena. Siperiahan opettaa kaikkea, muttei suomea...

Viime vuonna Tatjana Kozhuhova valittiin Inkerin Liiton Käkisalmen osaston puheenjohtajaksi. Paikallisjärjestö on hyvin pieni, siinä on alle 20 jäsentä, mutta se pystyi tänä lukuvuonna järjestämään kaupungissa kieliryhmän, suomea siinä opettaa IL:n neuvoston jäsen Valeri Koivanen. Vain tämä urheilumies poliittisten vainojen uhrin todistus taskussa (junamatka on näin ilmaista) jaksaa käydä satasen kilometrin päässä olevassa Käkisalmella lauantaisin.

Tatjana Kozhuhova on runoillut venäjäksi teini-iästä asti. Käkisalmen kirjailijaseura julkaisee joskus hänen runojaan. Niiden pääaiheina ovat suomalaisuus, inkeriläisyys sekä muistelmia isovanhemmista. Jotkut runot ovat kalevalanmittaisia, olen varma, että ne syntyvät Tatjanan sydämen pohjalta.

Maailmankongressi valmistellaan

Suomalais-ugrilaisten kansojen liike on täyttänyt 15 vuotta ja jatkaa kehitystänsä. Sen johdolla on neuvottelulautakunta, johon kustakin kansasta on valittu yksi edustaja. Neuvottelulautakunnan puheenjohtajana on jo monta vuotta toiminut komeja edustava Valeri Markov (Komin tasavalta, Venäjä). Ensi vuonna Länsi-Siperian Hanty-Mansiiskissa pidetään suomalais-ugrilaisten kansojen 5. maailmankongressi.

Maailmankongrsessin valmisteluun oli omistettu 17.-18. lokakuuta Hanty-Mansiiskissa pidetty neuvottelulautakunnan kokous. Lautakunnan 26 jäsentä keskusteli kongressin tavoitteista ja menosta. Kokousväen joukossa olivat inkerinsuomalaisia edustava Aleksanteri Kirjanen ja inkeroisten edustaja Olga Konkova. Päätettiin, että suomalais-ugrilaisten kansojen 5. maailmankongressi pidetään 26.-30.6.2008 ja Pietarista Hanty-Mansiiskiin järjestetään tilauslentovuoro. Tähän lentokoneeseen mahtuu myös pienehkö inkerinsuomalaisten delegaatio.

Huumoria, esiintymisloistoa ja musiikkia:
Karjalan kansallisen teatterin Liperiadi ihastutti pietarilaisia

Karjalan kansallinen teatteri on osannut puhaltaa pölyt pois Maiju Lassilan Tulitikkujen hakemssa romaanista. Sen mukaan Venäjällä on tehty elokuva, tämä romaani on kauhean tuttu Venäjällä, moni ajattellee, että siihen suomalainen kirjallisuus rajoittuukin. Petroskoin teatterissa siitä on tullut Liperiadi, reilu musikaali, jossa soitetaan ja lauletaan «livenä». Esitys Pietarin «Na Liteinom» -teatterissa oli lauantai-iltana 20.10.

Hidasta «liperiläishuumoria» täydensivät joskus jazziksi muuttuneet kansanlaulut ja reippaat tanssit, tarina kehittyi nopeasti ja koko esityksessä oli uskomatonta draivia ja loistavaa näyttelijäammattitaitoa. Ihalainen (Aleksanteri Kuikka) ja Vatanen (Sergei Pronin) olivat ihania, mutta Lev Stukalovin lavastamassa näytelmässä oli muitakin helmia. Henkilökohtaisesti ihastuin Olga Portretovaan, joka esiintyi Vatasen hevosena. Voi kuinka koskettavaa oli tamman suruserenaadi näytelmän toisessa osassa! Täynnä ollut teatterin sali useasti räjähteli myrskyapplodeihin ja vilpittömään nauruun.

Petroskoin teatterin huippu ammattitaso yllätti paljon nähnyttä pietarilaista yleisöä. Eikä suomen opettajalla ollut huomautuksia näyttelijöiden kielitaitoa kohtaan. Kotimatkalla muistelin, minkäikäsenä (5 tai 6-vuotiaana) näin Petroskoin suomalaisen teatterin esityksen ensimmäistä kertaa Kelton kulttuuritalolla? 1960-luvulla tämä teatteri järjesti esitysmatkoja Inkerinmaalla säännöllisesti. Tällä kertaa Pietarissa oli vain yksi esitys eikä teatteri pääse tänne edes joka vuosi.

Nizhni Novgorodin kuulumisia

Allekirjoittanut on päässyt käymään 25.-27.10. Volgan ja Okajoen rannoilla sijaitsevassa Nizhni Novgorodissa. «Nizhni» on Venäjän kolmanneksi suurin kaupunki, siinä toimii Inkerin Liiton paikallinen osasto. Inkeriläisseurassa on vain muutama jäsen sen takia työtä tehdään yhdessä luterilaisen seurakunnan kanssa. Vladimir Hukka (59) on sekä seuran että seurakunnan valtuuston puheenjohtaja, hänen vieraanvaraisuudestaan sain oikeasi nauttia. Seurakunnan käytössä on pieni kaksikerroksinen talo, jossa on kirkko, pappila, kerho- ja aputilat.

Vladimir Hukan käsissä on yhteisön unelma, oman kirkkorakennuken pahvimalli.

Suomalaistyötä kaupungissa on inkerinsuomalaisten lukumäärään verrattuna tavattoman paljon. Tuetaan ainoaa yliopistossa töissä olevaa suomen opettajaa, osallistutaan maarraskuussa pidettävien Suomen päivien valmisteluun. Silloin Nizhni Novgorodiin tulee yli sadan hengen delegaatio Suomesta ministeri Pekkarisen johdolla. Seurakunnalla on uuden kirkon suunnitelmat valmiina, rahoitus ei vaan ole vielä järjestetty...

Minulla oli mahdollisuus tavata IL:n paikallisosaston aktiivit (ks kuva), kerroin liiton toiminnasta ja vastasin moneen kysymykseen.

Merkittävä suomalais-ugrilainen tilaisuus Pietarissa

Harvoin Pietarin hallitus huomaa kaupungin kansallisvähemmistöjä, vielä harvemmin se rahoittaa suomalais-ugrilaisten tilaisuuksia. Mutta lokakuun lopussa oli juuri näin, Pietarin hallituksen nuorisopolitiikan komitea on myöntänyt varoja suomalais-ugrilaisten kansojen problematiikkaa koskevan konferenssin pitämiseen. Vastuullisena järjestäjänä oli Pietarin Pohjola-Norden yhdistys.

Konferenssi nimeltä Monikulttuurinen Luoteis-Venäjä: suomalais-ugrilainen komponentti pidettiin 29.-30. lokakuuta. Ensimmäinen päivä kaupungin nuorisotalolla oli varsinaisena konferenssipäivänä, toinen kansantieteellisessä museossa omistettiin tutustumiselle suomalais-ugrilaisten kansojen kulttuuriin.

Pääpuhujina konferenssissa olivat Suomalais-urgilaisten kansojen neuvottelu-lautakunnan puheenjohtaja Valeri Markov (Komin tasavalta), sekä saman johtoelimen jäsenet Merja Hannus (Suomi) ja Zinaida Strogalshtshikova (Petroskoi). Pyörien pöytien juontajina toimivat Pietarin yliopiston suomalais-ugrilaisten kielten laitoksen johtaja Natalia Kolpakova, kansantieteellisen museon osastonpäällikkö Olga Fishman ja Pietarin Inkerin Liiton pj Wladimir Kokko. Keskusteluissa mainittiin mm., että Pietarissa Venäjän suomalais-ugristiikan kehdossa ei kouluteta koulujen suomen opettajia, että kaikkien Itämeren suomalaiskansojen (karjalaisten, inkerinsuomalaisten, vepsäläisten, inkeroisten ja vatjalaisten) lukumäärä vähenee ja ne menettää kielitaitoa.

Puhujakorokkeella Valeri Markov maailman «paafinnougri».

Spontaanisesti syntynyt duetto – Arvo Survo ja Ljudmila Soikka.

Assimilaatiota jonkin verran estävät aktiivisesti toimivat kansallisyhdistykset. Karjalassa ja Komissa suomalais-ugrilaisten kansojen kielien ja kulttuurin asema on turvattu paikallisessa lainsäädännössä, taas Leningradin alueella ja Pietarissa vastaavia lakeja ei ole.

Konferenssissa tultiin yhteenvetoon, että viranomaisten, tutkijoiden, opettajien ja kansallisyhdistysten välillä on liian vähän yhteistyötä. Koordinatiota ja entistä tehokkaampaa tiedottamista tarvittaisiin, ja sen yhteydessä toivottiin suomalais-ugrilaisen keskuksen perustamista Pietariin. Taustamusiikkia konferenssin väliaikoina soittivat Ljudmila Soikka hanurilla ja Arvo Survo konserttikanteleella.

Inkeroiset häät Šoikulan laulujen esittäminä.

Oikeat kansanmusiikin festivaalit pidettiin tilaisuuden toisena päivänä. Museon tiloissa Olga Konkovan laatiman ison folkloriohjelman toteuttivat vatjalainen lapsikuoro Linnud, inkeroiset kuorot Kalastajatar ja Šoikulan laulut, inkerinsuomalaiset Pietarin kuoro ja Korpi -yhtye sekä virolainen Nevo tanhuryhmä.

Konferenssin osallistujat lausuivat yhteen ääneen toivon siitä, että sellainen tilaisuus järjestettäisiin joka vuosi.

Yhden rivin uutiset

• 19. lokakuuta Pietarin Pyhän Marian kirkossa pidettiin vuosittainen kirkolliskokous, johon osallistuivat kaikkien Inkerin kirkon rovastikuntien edustajat. Kokous piispa Aarre Kuukaupin johdolla on käsitellyt sääntömääräiset kysymykset, mm. hyväksyi muutokset kirkkojärjestykseen.

• Pietarin Inkerin Liiton yhteydessä toimiva suomen kielen ystävien klubi (pj Tamara Strizhius) järjesti 21.-28. lokakuuta Suomen opetusmatkan Itä-Karjalan kansanopistoon. Hajoiteltiin puhuttua kieltä, käytiin ekskursioilla ja makeasti vietettiin saunailtoja.

• Kolme IL:n nuorta aktiivia (Andrei Kuznetsov, Kirill Ivantsov ja Aino Vorobjova) osallistui 27.-29. lokakuuta suomalais-ugrilaisten kansojen nuorisotyökoulutuksen toiseen jaksoon Tverissä.

• 28. lokakuuta IL:n Vaeltaja nuorisoklubin 8 hengen porukka kävi tutustumassa Lavajoen laaksoon. Luonnonkaunis Lavajoki on Inkerinmaan historiallinen itäraja. Retkeily tehtiin Pääristeys hankkeen puitteissa.

• 30. lokakuuta on Venäjän poliittisten vainojen uhrien muistopäivä. Troitskaja aukiolla Solovetskin kiven luona pidetyn mielenosoituksen jälkeen lähdettiin laskemaan seppeleet Levassovan autiolle. Muistotilaisuuksiin osallistui Inkerin kirkon ja Inkerin Liiton edustajia.

• Inkerin kirkko on perustanut oman pätevästi ja taitavasti valmistetun suomenkielisen nettisivustoston. Se löytyy osoitteella www.inkerinkirkko.fi. Tiedonrunsas sivusto on rekisteröity jostakin syystä fi-tunnusalueella.